Hikinen iltapäivä Tessan studiolla

Ihminen vei minut TUROKin näyttelyyn marraskuun lopulla, koska Siuntion näyttelyssä ei ehditty kuvaukseen. Jonkun mielestä lopputuloksessa on toivomisen varaa. Meille oli varattu aika heti toisena kun kuvaus alkoi 8.30. Oltiin paikalla 8.45, mutta siellä olikin meidän tilallamme jo toinen kissa. Siitä piti lähteä sitten tuomarin arvosteluun.

Häivy kamerasi kanssa

Palvelija on aina pitänyt Messuhallia hyvänä paikkana,
koska siellä arvostelut ovat yleensä rauhallisessa auditoriossa, jossa ramppaa vähemmän ihmisiä ja kissoja. Nyt jouduttiin sitten arvosteluun halliin käytävän puolelle, jossa liikennettä oli sekä edessä että takana. Tapani mukaan tuli vähän räyhättyä ohikuljetettaville kissoille.

Onneksi pääsimme kuitenkin ujoja poikia ymmärtävälle tuomarille. Donatella Mastrangelo paijasi minua niin, että lopussa istun arvosteluseteliä kirjotettaessa nätisti tuomarin kainalossa eikä tullut mieleenkään karata minnekään. Sitä ennen olin puskenut tuomaria.

Tuomari kehui erityisesti vartaloani ja kokoa. Ihmeiden aika ei ole ohi: ensimmäistä kertaa tuli kehuja lihaksikkaasta vartalosta. Tai no joo tokan kerran , joskus nuorempana ihailtiin kerran. Sen jälkeen onkin sitten putki näitä: "tarvitsee lisää lihasmassaa"; "kolliposket ja pää hyvin kehittyneet, mutta muu vartalo liian ruipelo"  ja"ei jatkoon laihuuden takia"-kommentteja.
Saatiin serti. Värin parasta valittaessa tuomari totesi minun tarvitsevan lisää itseluottamusta, ja että väri voisi olla hieman syvempi.

Sitten takaisin Tessan studion oven taakse. Siitä tuli pitkä odotus. Maltoin kuitenkin olla räyhäämättä kahdelle 10-kiloiselle Coonipojalle, jotka olivat seuranani. Kuvaukseen ´päästyäni olin kypsä koko touhuun; poseraaminen ei innostanut. Siinä samassa huoneessa jökötti pöydällä kaksi ragdollia. Tottahan niille piti vähän murista. Tessan mies pelkäsi, että hyökkään hänen kimppuunsa. Ihminen koitti selittää, että murisen toisille kissolle, ja siksi että jännitän niitä. Kuvan otosta ei oikein tahtonut tulla mitään. Asiaa ei auttanut se, että kuvauksen loppupuolella keksin karata. Laukkasin innokkaasti ympäri huonetta ihmiset perässäni. Häntäkin nousi koipien välistä: viimeinkin hupia, kunnon jahtileikit. Ihmisiä ei tämä leikki huvittanut. Palvelijan naamakin punoitti jostain kumman syystä. Tessalle totesi, ettei minusta nyt vain tänään saada kunnon kuvia. Kun ovi sulkeutui minut uhattiin taas vaihtaa isääni Waloon. Lisäksi kuulin uhkauksen Rahkamuijan prässiin joutumisesta.

Kaipa tässä on lihasta tullut, joulukuun lopun vaakalukema 4 288g

Tekeleen testaus

On niin pimeetä, että pitäisi olla valonheittäjät mukana

Viime viikonlopulla oli kylmä. Minulle oli pakko laittaa päälle villapaita. Toisilla ei ole kädentaitoja. Ihminen oli "suunnitellut" ja toteuttanut moisen tekeleen jo melkein vuosi sitten. Totesi silloin etteivät mitat tainneet mennä ihan kohdilleen. Lupasi korjata liivin, mutta tekemättä jäi tämäkin homma. Niinpä jouduin käyttämään tätä kolttua kun ei muutakaan ollut olemassa. Typerää. Kaulaosa on liian lyhyt ja selän takaosa kanssa. Etujaloille ei ollut myöskään kunnon aukkoja.
Ainoa hyvä puoli kuteessa on villan tuoma lämpö.

Marraskuun jupinaa

Tämä ei ole ihmisen mielestä kaikkein inspiroivin vuodenaika.

Kesä takaisin ja sassiin

En itsekään ole ihastunut lyhentyneisiin ulkoiluhetkiin. Lumi oli todella inhan tuntuista. Ravistelen aina tassuistani sitä pois kun joudun kävelemään lumisessa maassa. Kylmyys ei nappaa tätä kotileijonaa.

Hyvä tässä marraskuun pimeydessä on se, että nyt vedellään ihmisen kanssa normaalia enemmän päikkäreitä yhdessä päiväpeiton alla,  Sitten tulee iso mutta. Joku käyttää usein osan yhteisestä ajastamme typerästi hymyillen joidenkin videoiden katselemiseen. On kuulemma normaali marras-joulukuuangstin lievennyskeino. Hetkinen, musiikkia ja muotia pahoinpitelevä Günther-setä muka hauska? Ja sitten se vielä kehtaa ängetä allaolevan linkin kissablogiini. Asiaa lieventää, että tämä on omistettu tutulle ja kivalle A tädille.

https://www.youtube.com/watch?v=RLaTYRBJmE8

Armando Turokin näyttelyssä

Palvelija kävi viime lauantaina nopeasti kääntymässä Turokin näyttelyssä. Siellä oli komea poikani Armando, joka käyttäytyy näyttelyissä todella esimerkillisesti ja rennosti. Saan olla ylpeä näin hyvästä jälkikasvusta. Minut raahattiin näyttelyyn sunnuntaina. Motiivina oli saada hyvät studiokuvat. Ihan putkeen ei tuo keikka mennyt. Siitä lisää myöhemmin.

Elämään saa kuulemma lisää sisältöä ja maailma paranee Güntherin neljällä käskyllä: Champagne, Love, Sex and Respect. Juups, rakkautta ja kunnioitusta kaikille minultakin.

Enemmän ja vähemmän kollihormoneja

Palvelija kertoo alla implantin vaikutuksesta käytökseeni. Ei olisi kuulemma uskonut, että joitakin kollimaisempia juttuja voi tulla ikävä.

Viggo sai Suprelorin-implantin toukokuun lopulla. Oikeastaan ainoa syy tähän oli kollin syömättömyys, johon oli kokeiltu kaikki mahdolliset ruokintakeinot, letkuruokintaa lukuunottamatta. Ihmisiltä tuli runsaasti kommenttia kollin kurjasta ulkonäöstä. Ratkaisevan mielipiteen antoi vakituinen eläinlääkäri, joka totesi kissan olevan hälyttävän laiha. Saatiin diagnoosiksi laihuus.

Kastraatiota en vielä tähän vaiheeseen halunnut, koska pelkäsin nukutusta, enkä voinut olla varma syömättömyyden johtuvan kollihormoneista.Ideana oli saada selville johtuiko ruokanirsoilu hormoneista.  Olin ajatellut myös viedä pojan vielä yhteen näyttelyyn leikkaamattomana, jos massaa tulisi lisää.

Kropan malli huhtikuussa, tästä lähti vielä pois massaa

Viggo on mielestäni ollut aina vähemmän hormonaalinen kolli. Kollimourut ja merkkaamiset eivät koskaan olleet  ongelma. Merkkaamattomuuta esiintyy sekä isän että äidinpuoleisissa sukulaisissa. Ulos merkkailtiin vähän enemmän, silloin enimmäkseen kohteina olivat aina samat puut, ja asia toimitettiin liki istuma-asennossa. Harvemmin ruiskittiin seisaaltaan.

Noin viikko implantin jälkeen pojalle tuli sitten kollitteluvaihe. Kollista tuli oikeasti levoton. Ei pystynyt keskittymään mihinkään tekemisiinsä, vaan kaikki jäivät kesken kun jo sännättiin seuraavaan. Pyöri myös kirjaimellisesti jaloissa lähes koko ajan ja vaati jatkuvasti huomiota. Laulelu lisääntyi. Ulkona alkoi selvempi merkkailu takapäätä täristettiin enemmän, tiukka katse ihmiseen ja sitten äijäasento tyyliin "nyt lentää " sitten lensi pitkä kaari seisaaltaan tarkoin valittuun kohteeseen.  Pahinta oli ettei syönyt sitäkään vähää kuin ennen ja laihtui lisää. Tässä vaiheessa aloin olla aika epätoivoinen. En uskaltanut pistää ollenkaan punnitukseen tässä vaiheessa. Kollille tuli näkyviin jopa kylkiluiden muodostuma. Tätä kauhuvaihetta kesti noin kymmenisen päivää. Vähitellen Viggo alkoi syödä enemmän ja levottomuus väheni.

Elokuussa näytin normaalipainoiselta

Hyviä puolia on se, että hiekkalaatikolla haisee vähemmän pistävälle. Parasta on lisääntynyt paino. Viimeisin lukema oli vähän yli 4,1 kiloa. Kissa myös näyttää paremmalta, kun kylkiluut eivät paista. On edelleenkin tyypiltään runopoika-mallia. Lihaksia saisi olla enemmän.

Toisaalta kolli oli ennen implanttia jotenkin hellempi ja herkempi luonteeltaan. Ikävä on tullut myös ulkonuuskuria, joka jäi haistelemaan luonnon tuoksuja usein suu hauskan näköisesti auki. Vaikka nytkin nuuskitaan, ei suu enää jää auki. Viggo saattoi aiemmin oikein hellänä ollessaan heruttaa yhden tipan nestettä suustaan. Nyt tilanne on pahempi hellyyskohtauksen ilmetessä saattaa suusta tulla useampi tippa. Ja minä kun pentua hankkiessa kyselin: "etteivät vanhemmat ja sukulaiset sitten vaan ole näitä kuolaavia kissoja". Oli myös kätevää pissattaa kollia kuin koiraa: aina kun mentiin ulos piti merkata tietyt paikat. Nän säästyi mailla mukava määrä kissanhiekkaa, eikä tarvinnut juuri siivota hiekkalaatikkoa.

Yllättävää on, että implantin kanssa näyttelyssä räyhää enemmän toisille kissoille kuin hormonaalisempana versiona. Olin kuvitellut asian olevan päinvastoin. Testattu 2 kertaa toisella kerralla oli suurempi näyttelytauko takana,toisella ei. Rähinän määrä oli sama molemmilla kerroilla.

Kaiken kaikkiaan implantti ei olennaisesti muuttanut käytöstä, mutta lisäsi ruokahalua. Kolli leikkii nyt myös vähän enemmän kuin ennen implanttia.

Pilttien piirittämänä

Olen palvelijan mukaan alkanut urputtaa taas liikaa kuljetuskassissa.

Vielä jokin aika sitten matkat bussilla saattoivat mennä niin, että olin koko matkan ajan ihan hiljaa. Tässä voisin todeta, että koko bussilla  matkaaminen on todella tasotonta touhua.

 Jos pitää siirtyä paikasta toiseen, niin se pitäisi tehdä henkilöautolla, eikä millä tahansa 15-vuotta vanhalla rakkineella, vaan kunnon kaaralla. Sen auton konepellin nokasta pitää löytyä hopeanvärinen loikkaava jaguaari. Auton pitää olla siis Jagge. Hätätapauksessa leijonankin kuva kävisi.

Eilen koettelin ihmisen hermoja urputtamalla koko palumatkan kopassa vaimeita Määy-protesteja. Ääneni on onneksi melko vaatimaton, eikä bussissa koneen äänen yli kuulu kuin parin penkin päähän, jos sinnekään. Torilta samaan bussiin änkesi sitten kuuden hengen ryhmä reippaita pilttejä kahden aikuisen valvojan kanssa. Ihmispennut olivat iältään arviolta 2-6 vuoden välissä. Lapsoset asettuivat istumaan sivulleni ja taakse. Kunnossa olivat myös heidän korvansa, koska keksivät heti, että nyt on kyydissä jotain mielenkiintoista. "Hei kassi liikkuu, onko siellä kissa, kattokaa kopassa liikkuu".

Kunnes yksi keksi: "Hei, tuolla on oikeesti lammas."  Ihmistä alkoi hymyilyttää. Sitten pennut alkoivat matkia ääntäni "mää, mää , lammas",  ja olisivat kovasti halunneet tulla katsomaan mitä kopassa oikein on. Valvoja kielsi liikkumasta minnekään. Lapsoset eivät paikoiltaan nähneet kassini etuosaa. Annoin lampaaksi pilkkaamisen anteeksi kun pennut näkivät minut bussista poistuessamme. Silloin kuului "ihana, söpö pikkukisu, äiti me halutaan samanlainen".

Näytänkö muka lampaalta?

Sukulaisia

Mahtikolli, isäni Walo

Ihminen alkoi höpistä jostain sukulaistapaamisesta jokin aika sitten. Inha yllätys oli, kun huomasin päätyneeni kissanäyttelyyn Siuntioon! Mulle melkein on luvattu, ettei enää tarvitse niihin mennä.

Enkä edes ollut edustuskunnossa: päässä muutama kalju kohta. Yhden vedin puun oksaan kiipeillessä ja toinen tuli ilmeisesti yöllisen ruokakaappimurtautumisen seurauksena vajaa 2 päivää ennen näyttelyä. Sitten on vielä se pienehkö mahapussi.

Paikalle mentiin selityksen mukaan siksi, että siellä oli mahdollisuus tavata monta sukulaista yhtä aikaa.  Lisäksi tarkoitus oli kisata poikani Wigin kanssa Somakissin erikoisnäyttelyn Look-a-like luokassa.

Kuvat tässä ovat nopeita räpsyjä, joiden laatu ei päätä huimaa. Ihminen ihastui isääni Waloon niin paljon, että uhkasi vaihtaa minut siihen kattiin.
Walo ei ole käynyt näyttelyssä  yli kahteen vuoteen, mutta otti erittäin rennosti koko näyttelyn ajan. Vaikka tämä edelleen leikkaamaton kolli asuu perheen ainoana kissana, ei Walo stressannut ollenkaan muita kissoja. Ihminen totesi katkerana, että joku näyttelyhermogeeni on hypännyt yhden sukupolven ohi pojilleni Wigille ja Armandolle, jotka ottivat myös erittäin rennosti.  Walolla on erittäin kiltti ja rauhallinen luonne, lisäksi tämä kaunis kolli ei merkkaile. Waloa kiinnostaisi tavata lisää kissadaameja, yhden emäntä kävikin katsastamassa kollin. Paikalla oli myös suloinen tätini Wenla, jota ujostutti näyttelykokemuksen puutteessa niin paljon, että kuvaa oli vaikea saada.

Poikani Armando ja Wigi vasemmalla

Omat näyttelyhermoni eivät olleet parhaassa terässä. Viimeksi olin näyttelyssä tammikuussa Lahdessa. Kähisin ja murisin muille kissoille, jos tulivat liian lähelle. Lisäksi koitin lähteä pariin otteeseen litomaan Sturdi-häkistä.

Serti tuli, vaikka sitä ei edes lähdetty hakemaan. Look-a-like luokkaa ei voitettu, vaikka kovasti tuomari kehuikin minun periyttäneen samaa näköä pojalle. Wigi valmistui championiksi, Armando sai erittäin hyvät arvostelut. Walo ja Halma olivat paneelissa. Sukulaisista nuorin, siskontyttö Halma, kehräsi kaikille ihmisille, jotka koskivat, leikki häkissä uupumatta koko päivän, heittäytyi paneelissa tuomarin käteen selälleen ja päivän päätteeksi vielä karkasi häkistä.  Melkoinen elosalama siis.

Ihminen näki myös ekaa kertaa Haikon, Peto-Paavon isän.


Paikalle oli ilmoitettu peräti 51 abya ja 41 somppua, melkoinen määrä upeita kissoja. Erikoisnäyttely oli ihmisestä päivän parasta antia.
Kuvassa alhaalla: elohopeatyttö Halma

Katoilevia tavaroita

Ihmisellä on ongelma.Kämpästä on salaperäisesti kadonnut erilaisia tavaroita. Tiskialtaan viimeinen toimiva tulppa on ollut kadoksissa nyt kolmisen viikkoa, eikä sitä ole kiivaasta etsinnästä huolimatta löytynyt. Sukat tuppaavat häviämään erityisen usein. Niitä tosin sitten löytyy mm. eteisestä ja sängystä. Olen jostain syystä taas saanut asiasta syyt niskoilleni. Törpön mukaan kukaan muu kuin minä ei kuljettaisi kylpyhuoneen altaan tulppaa eteisen välioven taakse. Olisi tyytyväinen kun löytyi.

Painavampaa asiaa: viimeinen vaakalukema näytti 4 250 grammaa. Alan olla äijämitoissa.