maanantai 25. huhtikuuta 2016

Pojasta polvi paranee

Tässä minä nuorena otan rennosti näyttelyssä, oikeasti kuvassa poikani Viki

Ihminen kävi eilen katsastamassa Turokin näyttelyn raviradalla. Minut jätettiin suosiolla kotiin. Kropasta puuttuu kuulemma edelleen vähintään 400 grammaa toivotttua massaa.Olen kyllä lihonnut parisen sataa grammaa, mutta ei kuulemma riitä alkuunkaan. Noin vuosi sitten oltiin tässä samassa näyttelypaikassa ihmisen kanssa. Silloin oli kovasti ahdasta tiloissa, ja emäntä päätti ettei tähän paikkaan enää kissan kanssa tulla. Nyt oli kuitenkin käyttöön saatu lisätilaa, varsinkin alakerrassa oli hyvät tilat, ja tunnelma ihan toinen.

Paikalta bongattiin monta blogikissaa. Punkku otti mahtavasti lintuvalaistussa häkissään erittäin rauhallisesti. Katalogista keksittiin, että paikalla ovat myös Cinnan kaksi pentua, joita sitten etsittiin numeron perusteella. Myöhemmin vasta tajuttiin, että pentuja ennen löydettiin itse Cinna ja Neiti Cassinen. Pennut olivat vielä ihanan pentumaisia. Coco ja Lilja nähtiin myös. Poikani Vikin häkkinaapurina oli Nala.

Paikalla oli myös emäntäni suuri ihastus ihanainen Dante-poika, jonka sinistä väriä ja ihanan vihreitä silmiä ei voi vastustaa.  Danten naapurina oli oma sisko, joka oli todella paljon veljeään sirompi ja pienempi: pää oli ehkä puolet pienempi kuin veljellään. Mutta jollain ihmeen tavalla sisko ei näyttänyt  rääpäleeltä ja omasi myös selvät lihakset. Danten lihakset olivat erittäin hyvin kehittyneet.

Päähuomio emännällä kuitenkin kohdistui kissaan nimeltä Silkkihienon Wigilia Rickey, kotoisammin Viki. Viki oli ekassa näyttelyssään ja otti todella rennosti. Käytös oli todella esimerkillistä. Samaa ei voi sanoa äidistään ja minusta kuulemma.  Molemmat olivat häntä tiiviisti takajalkojen välissä ensimmäisissä näytelmissään. Viki sai tuomarilta kovasti kehuja. Vartaloa kehuttiin elegantin hoikaksi, mutta samalla lihaksikkaaksi.

Kameraa ei ollut mukana, joten muista  kissoista ei ole nyt kuvia.

Pojan ilmeessä on paljon minulta perittyä






maanantai 4. huhtikuuta 2016

Peto-Paavo


Tule alas sieltä lälläri
Viikonloppuna ilmestyi maille pitkästä aikaa kissaseuraa. Osat olivat hieman vaihtuneet viime kerrasta. Tällä kertaa Paavo murisi ja meni minua pakoon. Itse käyttäydyin erittäin siivosti: naukuilin vähän ja kurisin. Jos kyse olisikin Peto-Paavon turkkiin pukeutuneesta kissaneidosta?

Meikäläinen seurasi vierasta kuin hai laivaa. Paavo pakeni sohvan taakse tai sängyn alle. Kun sain Paavon ahdistettua nurkkaan lähestyin edestä päin, silloin Paavo läppäsi tassulla eteensä. Silloin katsoin viisaksi perääntyä hetkiseksi, mutta kiersin taas vastahakoisen vieraan luo edestä tai sivulta. Välillä käytin toista taktiikkaa poistumalla huoneesta ja naukumalla kutsuvasti. Näin sainkin Paavon pari kertaa perääni. Kovaa yritystä oli siis ilmassa. Välillä juostiin peräkkäin, Paavo edellä ja minä perässä. En kuitenkaan ahdistellut liikaa ja jätin jahdin suosiolla kun toinen kähisi liikaa.
Pysy kaukana hirviö



Peto-Paavo on kissana melkoinen lällykkä ihmisille, joten Peto-etuliite on minusta lähinnä vitsi. Nimittäisin Paavoa myös mammanpojaksi: ihan sillä perusteella, että on koko ikänsä asunut äitinsä kanssa. Oma äitini Noppa vetäisi minua nykyään varmasti turpaan, ja kunnolla. Paavon äiti oli tällä kertaa jätetty kotiin.

Ihmiset sitten ajatettelivat, että jos viedään Paavo kanssani ulos, niin saattaa pelokkaana rohkaistua hakemaan turvaa minusta. Paavo kun ei ole kauheasti ulkoillut. Näin sitten kävikin, ja pääsin ulkona paljon paremmin haistelemaan maassa nököttävän Paavon kuonoa. Minun oli tarkoitus näyttää Paavolle miten reippaasti kissat ulkoilevat ja kävelevät, vaikka narun päässä ovatkin. Saatan vetää hihnassa parikin sataa metriä kunnon kävelyä ja ravia samaan tahtiin ja suuntaan ihmisten kanssa, kun sille päälle satun. Paavo ottikin silloin tällöin aina muutaman askeleen, mutta oli vielä vähän pelokas tulemaan kunnolla perässäni.


Mä lähden nyt kävelemään, seuraa perässä

Illalla Paavo sitten lähti takaisin äitinsä luo. Minulle jäi naukumisvaihe päälle ja mesosin koko yön. Koko ajan en naukunut, sillä osa yötä meni rytinän ja vinkumisen säestämänä. Ihminen ei ollut ilahtunut siitä, että toin hiirijahtini makuuhuoneeseen. Hiiri huusi kauhuissaan ja minä rymistelin lepakkoloikkia perässä. Viimeinkin sain roskisdyykkarihiiren lähempään käsittelyyn! Emäntä katsoi kahteen otteeseen kelloa silloin kun pahiten rytisi ja vinkui. Ekan kerran kello oli kolme ja seuraavaksi viisi aamulla. Nyt sitten pelkäävät, että jostain seinänkolosta löytyy mädäntyneeltä haiseva hiirenkalmo. Aamulla kun ei kuollutta hiirtä löytynyt mistään. Sunnuntaikin meni normaalia levottomammissa ja touhukkaissa merkeissä. Ihmiset eivät pitäneet päälle jääneestä kolliääntelystä. Tähän asti en olekaan mouruillut keväällä yhtään. Onneksi bussissa takaisin kotiin mennessä ääneni oli normaali vieno valitus, joka juuri kuuluu seuraavalle penkkiriville. Edessä istunut täti kääntyi aikansa kuunneltuaan ympäri ja totesi " ai siellähän on kissa, luulin erikoiseksi kännykän soittoääneksi." Patentti-idea: kollimouruntaa soittoääneksi? Kotona illalla sitten nukutti ja kunnolla. Ihminen veti takatassuista, mutta en suostunut heräämään tai liikahtamaan.