keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Katkugate

Nyt kun maa on toipunut  hirmuisesta  Alpakka-
gatesta, voin palata vähän kotoisampiin ja pienempiin ympyröihin. Meilläkin on täällä ollut oma Watergate, ainakin melkein. Tosin kukaan ei ole joutunut eroamaan yhtään mistään, eikä minua ole laitettu kierrätykseen. Täällä on syyllinen tuomittu ilman oikeusprosesseja tai minkään lajin tutkintaa. Syyllinen olen tietysti minä.

Palvelija on taas alkanut kulkea haistellen ympäri kämppää. Väittää jostain tulevan kollinpissan tuoksahduksen. Se haistelee yleensä  kaikki peitot ja omat vaatteensa. Hauska näky kun kaikkea pitää oikeasti nuuhkia nokka kiinni tutkittavassa kohteessa. Haloo, jos oikeasti merkkailisin, niin se paikka todella löyhkäisi ja kauas.

Kauhistutin tässä eräänä päivänä hoitotätiä, kun olin  kyläilemässä. Tapanani on pissata etutassut laatikon reunalla. Hänellä on hiekkalaatikkona tavallinen vati, josta vadin kaatuessa kierähdin alas  kesken toimituksen. Jatkoin muina miehinä toimitusta vessan lattialle, joka sitten heti pestiin suihkulla. Lähistöltä  vedettiin nopeasti pois ovimatto, ettei siihen tarttuisi nestettä. Oli kuitenkin käynyt niin, että tämän maton reuna oli ottanut itseensä muutaman tipan takapääni tuotosta. Täti havahtui seikkaan seuraavana aamuna. Oli kuulemma meinannut pyörtyä kylpyhuoneeseen mennessään, niin hirveä löyhkä oli ollut vastassa kun kylppärin oven avasi. Asiaa oli tehostanut lattialämmitys.

Saattaa olla, että joskus kun en viitsi siivota takapuolta hiekkalaatikolla käynnin jälkeen, jää ihmisen vaatteisiin pieni kollin tuoksu. Minä tunnetusti pidän ihmisen olalla kehräämisestä ja sylissä istumisesta. Yksi päivä oli lystiä katsoa, kun joku laukkasi ympäri kämppää epämääräisen kollin tuoksun perässä. Mistään ei tohelo kuitenkaan onnistunut paikallistamaan tuoksua. Kunnes viimein välähti. Tuoksu löytyi ranteen sisäpuolelta paljaalta iholta. Tämä siis oli kävellyt koko ajan ympäri kämppää ja sitten se haiseekin itse! Ihminen ei vieläkään ymmärrä miten ihmeessä ranne voi haista , kun ei missään vaiheessa tuntenut ranteessaan tippaakaan mitään märkää.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Vargtimmen

Vargtimmen, suomeksi sudenhetki, on Ingmar Bergmanin
Aito runopoika rakastaa kirjojen merkkaamista
kauhuelokuva. Vargtimmen koittaa noin neljän aikaan aamuyöllä,  jolloin valvovien ihmisten on vaikeinta pysytellä hereillä ennen aamun sarastusta. Silloin uni  on syvimmillään ja painajaiset ahdistavimillaan, sekä henget ja kummitukset voimissaan.

Vargtimmen är timmen mellan natt och gryning, det är timmen då de flesta människor dör, då sömnen är djupast, då mardrömmarna är verkligast. Den är timmen då den sömnlöse jagas av sin svåraste ångest, då spöken och demoner är mäktigast. Vargtimmen är också den timme då de flesta barn föds.
Ingmar Bergman

Ihminen on nähnyt tämän elokuvan ja nyt syyttää minua siitä, että olen keksinyt oman Sudenhetki-kauhunäytökseni. Noin neljän aikaa aamuyöllä alkaa tapahtua. Juuri kun ihmisen uni on syvimmillään. Minä olen päättänyt saada ihmisen ärsyyntymään ja  heräämään. Hei, nyt on juuri sopiva aika herätä. Teen huoneessa kierroksia, jonka päätteeksi aina hyppään sänkyyn ja juoksen ihmisraadon päältä. Palvelija sitten taas sinkoaa minut pois sängystä ja yrittää estää pääsyn sinne uudestaan. Turha luulo. Osaan kyllä loikata sukkelasti takaisin. Lopulta saan aina ihmisen ylös kun ensin olen hyppinyt päälle viitisentoista kertaa. Tosin sen jälkeen minut kannetaan kylpyhuoneeseen ja ovi teljetään, jotta joku pääsee jatkamaan uniaan. Tämä toistuu parisen kertaa viikossa. Huhujen mukaan sänkyyn ilmestyy pian suihkepullo sudenhetken helpottamiseksi.Mitähän sekin sitten tarkoittaa. Osaan kyllä kehittää uusia susijuttuja vastaukseksi.


Terassikelit takaisin ja sassiin

maanantai 6. marraskuuta 2017

Tralalaa

Paheksun  ettei ole enää vihreää luontoa eikä sieniä
Huh, huh.Taas on tämä aika vuodesta. Ihminen löhöää sohvalla,enkä paljoa ulos pääse. Pahinta on kuitenkin luokaton musiikki, jota olen joutunut kuuntelemaan. Sanoituksetkin ovat pääosin syvällisyydessään täydellisyyttä hipovia: tralalaa, ding dong, ping pong, singsong ja vielä päälle varmaan titityy. Ihminen sanoo tarvitsevansa G-videoita marrasväsymyksen ehkäisyyn. Tekstin lopussa on kammonäyte, ei kuulemma sovellu niille, jotka osaavat saksaa.

Eilen käytiin pikaisesti ulkona. Tihkusateessa tuli tassuihin vilu, ja halusin nopeasti takaisin tuvan lämpöön. Valokuvat jäivät ottamatta, koska oli niin pimeää päivällä, ettei ilman salamaa olisi saanut kunnon kuvia. Sain kuitenkin tehokkaasti merkattua ulkoreviirini vieraiden kisujen karkottamiseksi. Tosin reviirilläni ei ole näitä katteja juuri näkynyt, ovat kai jääneet odottelemaan ihanaa kevättä ja kesää. Tarkka nenuni haistoi kuitenkin paikalla olleen epämääräisiä hiippareita.

Ihmisen mukaan sen hameesta on  alkanut taas iltaisin kuulua vienoa ulvontaa. Minä olen ryöminyt sohvalla röhnöttävän selluliittikasan hameenhelmoihin lämmittelemään ja nukahtanut sinne. En kuulemma ole ikinä ulvonut valveilla. Kolliunet ovat kyllä jänniä.

Kiitti vaan A-täti tästäkin videosta


https://youtu.be/GSwTLyOeZvQ


maanantai 25. syyskuuta 2017

Laitetaan löyhkäämään


Syksy on hiipinyt tänne pohjolaan, ikävä kyllä. Onneksi sain viikonloppuna nauttia loistavista ulkoiluilmoista parin päivän ajan.

Lauantai meni pitkälle reviiriä merkatessa. Ihminen on huomannut sellaisen seikan, että jos ei vähään aikaan käydä mailla, ovat minun nurkkani täynnä uuden naapuruston kissoja. Tiluksillani on sopivasti villiintynyt puutarha ja muita kivoja piiloja. Noissa uusissa omakotitaloissa taas on pieni piha ja sekin laatoitettu ja "vihersisustettu" tuijilla. Ei kovin eläimille sopiva ratkaisu. Ei minulla ole mitään pihalla käyviä tyttöjä vastaan, mutta kollit saavat kyllä pysyä mahdollisimman kaukana! Tämän ongelman ratkaisemiseksi merkkailin innokkaasti ympäri reviiriä. Yleensä minulla on ollut vain muutama merkkauspaikka. Nyt niitä tuli rutkasti lisää. Totuttuun tapaan valitsen kohteiksi havupuita. Ihmisen mukaan tuotosteni löyhkä on sellainen, että vierailijat pysyvät taatusti vähän kauempana, erityisesti auringon paistaessa nousevat maasta pökerryttävän hirveät aromit. Aika hyvin sain alueen jo lauantaina miinoitettua hajupommeilla. Sunnuntaina ei ollut enää erityisempää intoa merkkailla seisoaltaan. Tyydyin pissaamaan ihan normaalisti istuallaan.

Jos eivät hajut tepsi karkoitukseen, harkitsen sieniä avuksi. Pysykää kaukana.






sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Tanskalaiset Tienenissä


Tämä ei ole todellista, kissanäyttelyssä!

Ihminen on kirjoitusvuorossa, koska oma tekstini sisältäisi liikaa sähäkkää sadattelua.

Lauantaiaamulla käännettiin auton nokka kohti Tieneniä. Matka Brysselistä noin 50 kilometrin päähän sujui hetkessä, koska moottoritie oli puolityhjä. Parkkipaikalla iski tunne siitä, että nyt ovat amatöörit kyllä tulleet ihan väärään paikkaan, ja täysin varustautumatta. Paikoituksessa oli asuntovaunuja, pakettiautoja, tila-autoja ja henkilöautoja takakärryllä varustettuna. Ihmiset purkivat autoistaan tavaroitaan ja kissojaan suuriin metallisiin matkatavarakärryihin.

Eläinlääkärin tarkastus oli urheiluhallin käytävällä kolmessa erillisessä huoneessa, niin että kissat saivat olla rauhassa huoneessa tarkastettavana, kun toiset odottivat käytävässä. Oikein toimiva ratkaisu. Sisäänkirjautuessa sanottiin minun maksaneen liikaa 30 euroa. Joku sähläys on tapahtunut ilmottautuessa näyttelyyn.  Tarkoitus oli ilmottautua sekä lauantaille että sunnuntaille, mutta jättää toinen päivä väliin , jos saataisiin puuttuva serti. Asia ei ollut ongelma , voitaisiin kuulemma tulla hyvin sunnuntainakin ja rahat maksetaan takaisin, jos en tule. Näyttelymaksu oli hieman halvempi kuin Suomessa 30€ päivä, kahdesta 55€.

Paikallisten suosima tavarankuljetusratkaisu
Viggo ei ole koskaan ollut näyttelyissä viihtyvää tai poseeraavaa tyyppiä. Tarkoitus oli jättää näytelmät championin titteliin, sen takia että pennut saisivat papereihinsa isälle jonkun tittelin. Sitten tuli Somakissin erikoisnäyttely, jossa piti voittaa look-a-like luokka pojan kanssa, mutta toisin kävi. Turun näyttelyyn mentiin hyvän studiokuvan perässä. Se kuvaussessio taas päätyi kollin karkaamiseen ja muutamaan ok-laatuiseen kuvaan. IC-tittelistä puuttui sitten enää yksi serti. Kun oli lomaa elokuussa ja muutenkin tarkoitus mennä Brysseliin päädyttiin menemään Tienenin näyttelyyn.


Nuori abytyttö, Valandil´s Make My Day
Paikalliset häkit ovat suomalaisia korkeampia. Seurasimme valmista numerointia. Meidät oli sijoitettu erilleen muista abyistä. Naapurimme olivat muita pidemmän matkan takaa tulleita mm. Lontoosta ja Ukrainasta.Näyttelyssä esiintyi aika paljon joustoa. Omat sturdit olivat kiellettyjä, mutta naapureillamme oli sturdihäkit. Eläinlääkärintarkastuskin venähti yli tunnilla ohi virallisesti määrätyn ajan. Arvostelujen piti loppua 14 aikaan, mutta meidänkin arvostelumme oli vasta tämän jälkeen ja perässä vielä tulossa muita kissoja. Paneelit olivat  ohi vasta 19 jälkeen. Kukaan ei halunnut/voinut poistua ennen tätä, koska arvostelusetelit jaettiin vasta paneelin jälkeen.Harvoin tulee vietettyä kissanäyttelyssä 12 tuntia.

Poseraajakolli Saksasta Roland Emmanuelle



Viggo oli aluksi näyttelyhäkissä aika levollisesti. Tosin naamasta näki, että homma ei miellytä. Parin tunnin jälkeen mieluisin paikka oli sylissä, josta oli kiva rähähdellä kun naapurihäkeissä uskallettiin vaihtaa kylkeä. Aamulla tulivat ensimmäiset abyihmiset häkillemme, Valandil-kasvattaja Hollannista. Olivat kuulemma etsineet jonkin aikaa paikalla olevia tanskalaisia. Sitten tulivat seuraavat katselijat katsastamaan tanskalaiset. Tulimme siihen lopputulokseen, että abyväki oli keskenään katsonut luettelosta paikalla olevan jotain eksoottisempaa pohjoismaista. Flaameilla on tapana vähän niputtaa maat yhteen, ei sen niin väliä Tanska vai Norja. Aika monta kertaa saimme korjata olevamme Suomesta. 

Tuomari Stephe Bruin tarkastelee  Fay-Lynn van de Aalstreep -neitoa

Arvostelu ei mennyt kollin osalta ihan putkeen. Koitimme parhaamme mukaan seurata tilannetta tuomarin taululta, mutta yhdessä vaiheessa hän päättikin yllättäen arvostella abyjen jälkeen listalla olevat Devon rexit jossain alkupuolella. Tuomarin assistentti tuli meille sitten häkille ilmoittamaan, että puolisen tuntia vielä. Menimme paikalle, mutta sitten alkoikin pitkä ruokatauko. Kolli ei ollut ollenkaan mielissään kun sai herätyksen joskus kahden jälkeen ehdittyään juuri nukahtaa. Rähinä toisille kissoille arvostelurivissä oli  näin taattu.

 Kun tuomari kysyi mitä kieltä haluan käytettävän kuului ympäriltämme useasta suusta "Danish, they are Danish". Abyihmiset olivat aika tiiviinä joukkona tarkastelemassa toisten tuomarointia. Ilmoitin tuomarille, että en sitten halua tätä kissaa jatkoon kähisemään muille. Tuomarin pöydällä oltiin aluksi tuttuun tapaan lysyssä häntä koipien välissä. Sitten vähän rentouduttiin. Tässä vaiheessa tein itse ratkaisevan virheen. Vetäydyin taaksepäin, ja pian sen jälkeen Viggoa vietiin. Karkumatka päättyi kuitenkin alkuunsa erään Felis Belgican-toimihenkilön loistavaan maataklaukseen, ja kolli päätyi takaisin pöydälle. Ihan koulutusmielessä päätin sitten vielä pistää kollin värin parhaseen. Tuomaroinnista en kuullut juuri mitään vain "excellent ticking". Tuomari puhui enemmän puolalaiselle tuomarioppilaalle. Saimme sertin, kilpailua ei ollut. Arvosteluseteli oli puoliksi ranskaa ja puoliksi englantia. Selvittämisen meni kyllä aikaa. Ranskaksi siinä lukee jotain erinomaisesta paneelikissasta. Tämä huvitti meitä aika paljon, kun kuviteltiin kollia rähisemässä vielä paneelissa. Onneksi rähinöinti meni osittain tanskalaisten piikkiin. 

Tanska-teemaan oli yksi poikkeus. Logistiikkapäälliköllemme, joka vastasi hienosti kuljetusten ja ruokahuollon sujuvuudesta, tultiin alussa sanomaan, että hän tuntee Pirkon (Viggon kasvattaja) ja teillä on hieno kissa. Kysessä oli ranskalainen de Moeris kasvattaja, jolta tuotiin Suomeen hieno Pate Pantteri-kolli vähän yli vuosi sitten.

Kaiken kaikkiaan näyttely oli erilainen ja hauska kokemus. Jouduin ensi kertaa tekemisiin sihteeristön kanssa. Tiloissa oli neljä miestä, joilla riitti huumoria, itseironiaa ja kevyttä flirttiä. Pääseremoniamestari tunnusti minulle "we have sabotaged ourselves". En ollut siis ainoa, joka sääti näyttelypaikalla. 

Kissoja oli paikalla luettelon mukaan 410. Näistä 87 oli Maine Cooneja. Suomen näyttelyihin verrattuna outoa oli ettei edustamassa ollut yhtään Somalia eikä Cornish Rexiä. Abyjä oli 12, 2 sinistä, 2 punaista ja loput riistoja. Eniten osallistujia oli Hollannista, Saksasta ja Ranskasta, belgialaiset olivat vähemmistönä. Viggo oli 3-vuotiaana vanhin aby. Pojasta tuli sitten International Champion.

Lopuksi vielä arvostelusetelipähkinä, tämä kappale on varmaan ollut vaikein tulkita, lähes kaikki kuitenkin selvisi kun aikansa tavattiin.

Kuvat: R.S



maanantai 4. syyskuuta 2017

Palvelu ei pelaa

Olen nyt palannut Euroopan valloituskierrokselta kotimaan nurkkiin.
Kuva: A Karpov
Ihan en ole tyytyväinen palvelun tasoon. Täällä on liian pieni kämppä ja surkeat ghettonäkymät. Minusta oli mukava valvoa Rysälän kattojen yllä ja horisontissa tapahtuvaa liikennettä. Erityisesti taivaalla lentävät rautaiset lepakot, joita lentokoneeksi kutsutaan, olivat mielenkiintoista kytättävää. Sinne jäi myös ihana turkispeitteinen lepo- ja nukkumatuolini.

Ihminen ei ollut kovin tyytyväinen sinivalkoisten siipien palveluihin. Palatessa kotimaan kentällä alkoi heti tylytys siitä, että oli mukamas liikaa käsimatkatavaraa koneeseen vietäväksi. Ei muuten tasan ollut. Ymmärrättekö, että minua nimiteltiin käsimatkatavaraksi!

Tullessa Suomeen jäätiin lentokentälle, koska lentomme oli peruttu. Siitä olisi myös ollut mukava saada ilmoitus. Onneksi päästiin seuraavalla koneella. Toivottavasti ei ihan heti jouduta tämän yhtiön kyytiin. Jos niin käy, ihminen lupasi laittaa päälleen Turkish Airlines -protestipaidan: Ottakaas pojat mallia asiakaspalvelusta.


Minä en päässyt mukaan yhtenä päivänä Vallonian maaseutukierrokselle. Olisin kuulemma ehkä päässyt, jos olisivat tienneet lähtiessään minne päätyivät. Ihmiset lähtivät seuraamaan sattumalta näkemäänsä kylttiä Montaiglen rauniolinnasta. Linnanraunoit ovat todellisessa maaseudun rauhassa, kahden pienen joen risteyskohdassa, ylhäällä kukkulalla. Linna oli jo 300-luvulla roomalaisten linnoitus, kukoistus oli keskiajalla. Paikka oli todella hieno ja sopii erinomaisesti rappioromantiikan ja historian ystäville. Rauniot omistaa yksityinen perhe, jonka tukena raunioiden säilyttämisessä on säätiö. Raunioiden lähellä on pieni museo, jossa on kaivauksissa löytyneitä esineitä ja esitellään linnan historiaa. Linnan alueella on runsaasti sisiliskoja ja muureissa pesii paljon pikkulintuja. Paikalla näitä ihmettelemässä oli koira.


Montaiglen rauhaa




Turkistuoli on kuin tehty polkemiseen, kuva: RS


Seuraavassa päivityksessä sitten tietoa ainoasta ikävästä päivästä ulkomaan reissullani.

torstai 24. elokuuta 2017

Reviirin laajennusaikeita Eurooppaan

Woluwe-Saint-Pierren kulmilla on uusi kingi
Minä Viggo ensimmäinen, Juutinmaan kuningas, päätin siirtyä katselemaan tulevaa reviiriä vähän kauempaa. Ihminen lähti kaupunkilomailemaan paikkaan nimeltä, Bruxelles, suomalaisittain Rysälä. Minut pakattiin mukaan reissuun.

Vastoin kaikkia odotuksia käyttäydyin lentokoneessa oikein mallikkaasti. Vähän ekalla lennolla oli vaimeaa urputusta alkumatkasta, mutta toisella reissulla vienoa kommenttiraitaa tuli vain nousun ja laskun aikana. Lentoasemilla kävelin reippaasti häntä pystyssä edestakaisin käytäviä. Lähtöportilla piti tutkia kaikki liikenevät nurkat ja yritin tunkea tutkimaan myös ihmisiä. Ehdin puskea yhtä liikemiestä ennen kuin ihminen pääsi väliin. Taxfree-käytävällä hyppäsin porontaljakasan päälle. Monet ihmiset ihmettelivät kun kävelin niin reippaasti hihnassa. Sain jo kotimaan kamaralla kasan uusia lapsi-ihailijoita. Sonia tyttö veljensä Seven kanssa ilahtui erityisesti, kun kuuli minun olevan Dedushka. Ihminen kommunikoi näiden lasten kanssa  muutamalla venäjän sanallaan. Olen nyt oikeasti tupla Dedushka Redcheetah-kissalaan on syntynyt neljä pontevaa pentua, äitinä tyttäreni Wendi.

Seuraava pidempiaikainen lapsilähmijäni oli parivuotias belgialainen tyttö, jonka unirievusta ja tutista sain pariin otteesen päähäni ja selkääni. Tämä Pikku Myy -paitaan pukeutunut tyttö sai kunnon raivarin, kun äitinsä halusi viedä hänet pois luotani. Palasi raivarin jälkeen takaisin ja sai vielä toisen kevyemmän raivokohtauksen kun äiti yritti viedä uudestaan pois.Olen lasten kanssa hyvin kärsivällinen.

Brysselin lentokentällä oli sitten vastassa tuttu täti. Kotiuduin aika nopeasti hänen asuntoonsa. Vähän petyin, kun ei ekana päivänä huomannut miten reippaasti kävelin häntä vastaan kadulla kun palasi töistä. Luuli kuulemma koiraksi.

Rysälän taivasta valvomassa
Kiva täti oli hankkinut käyttööni hauskan raapima-alustan. Tätä tulikin vähän raadeltua. Omassa kotighetossani en pääse ollenkaan ulos. Nyt sitten pääsin suoraan tutustumaan vähän suuremman kaupungin katuihin. Suhtauduin asiaan oikein reippaasti, ainoa epäilyttävä asia olivat kadulla kaasuttavat autot, ja ihmisestä se kun poikkesin yhtäkkiä jalkakäytävältä kadun puolelle.

Asunossa oli hieno terassi, jossa oli myös kiva ulkoilla ja uhota lähistön harakoille. Eivät yrittäneet enää parvekkeelle kun olin paikalla. Läheisessä puistikossa elää muuten villiintyneitä vihreitä papukaijoja.

Launtai oli todella kypsä päivä. Siitä myöhemmin. Päivään kuitenkin liittyy kaksi ketkua tanskalaista, jotka täten julistan syylliseksi tylsyyteen.

Terassilla oli mukavaa ottaa aurinkokylpyjä




Poikani Silkkihienon Wigilia Rickey on laatutietoinen. Ihmiselläkin on syytä skoolata tällä aineella jonkin kunniaksi, siitä seuraavassa päivityksessä. Kuva: Reino Sarka.


Häipykää harakat!



Hauska raavintalauta, miksi näitä ei saa Suomen L-kaupasta?